Kun sairaalta vanhukselta evätään palveluasuminen – oikeudenmukaisuus / tasaveroisuus

Olen ollut yli kaksitoista vuotta kunnanvaltuutettuna, käyn nyt vaaleihin neljättä kertaa. Näiden vaalien alla olen miettinyt sitä, miksi kirjoitan aina vaaliteemani tiettyyn järjestykseen. Joka kerta – myös näissä vaaleissa – ensimmäinen teema on oikeudenmukaisuus, tasaveroinen kohtelu ja päätöksenteon avoimuus. Ts. kyseessä ovat asiat, joille päätöksenteko perustuu. Jokaisen päättäjän ja päättäjäksi haluavan pitää muistutella niitä itselleen. Oma tarpeeni korostaa näitä asioita nousee toisaalta kotikasvatuksesta ja toisaalta omasta elämänhistoriasta. Elämänhistoriani aluetta tältä osalta en ole avannut julkisesti aiemmin, vaikka syytä ehkä olisi ollut. Lähipiirissäni ei ole enää ihmistä, joka oli vielä viime vaalien aikana. Samalla tämä kirjoitus on kiitos siitä, että kotikasvatuksessa annettiin eväät sinnikkyydellä sekä korostettiin oikeudenmukaisuuden merkitystä.

Reilusti yli kymmenen vuotta sitten jouduin mittauttamaan kunnallisen päätöksenteon oikeudenmukaisuutta kahteen kertaan samassa oikeusasteessa. Taustalla oli vanhan ja sairaan ihmisen halu päästä asumaan lähelle omaisiaan. Olen perheeni ainoa lapsi. Isäni oli esittänyt selkeän toiveen päästä asumaan samalle paikkakunnalle kuin minä ja perheeni, jos hän ei enää pysty yksin asumaan kotona. Isäni sairastui tautiin, johon ei ollut parannuskeinoa. Minusta tuli hänen edunvalvojansa ja monta vuotta hänellä meni kotona asuessa. Tietyssä vaiheessa isäni alkoi itse huomata vointinsa ja arkisen selviytymisensä heikkenevän, saman huomasin itsekin. Siinä vaiheessa hän vielä pystyi selkeästi kertomaan, että nyt on aika alkaa järjestelemään asumista pojan perheen lähellä. Sairauden vakavuus huomioiden kyseeseen tulisi hoitokoti tai vastaava.

Lähes kaikki tahot sanoivat minulle, että isäni ei voisi muuttaa minun ja perheeni lähelle silloisen kotikuntalain perusteella. Eli kotikuntalaki ei mahdollistaisi sairaan vanhuksen muuttamista toiselle paikkakunnalle, ts. hänestä ei voisi tulla toisen kunnan asukasta. Aloin tutkimaan kotikuntalakia ja selvittelin asiaan liittyviä ennakkotapauksia. Tällöin huomasin kuntien viranhaltijoiden tulkitsevan kotikuntalakia mielivaltaisesti. Laki määritteli ettei kotikunta vaihdu, jos muuton syynä on sairauden hoito. Isäni kohdalla ei kyseessä ollut sairauden hoito. Sama hoito oli tarjolla kunnassa, jossa hän oli asunut pitkään. Muutossa kyse oli asumisen ja hoivan tarpeesta. Tätä asiaa kuntien viranomaiset eivät halunneet uskoa / kuulla.

Tein järjestelyt, jossa isäni muutti lähelleni yksityiseen hoitokotiin. Koska muutto oli pysyvä, tehtiin muuttoilmoitus maistraattiin. Maistraatin henkikirjoittaja, juristi, teki asiassa perusteellisen selvityksen ja isäni kotikunta muuttui. Perusteena oli silloinen kotikuntalaki. Tämän jälkeen lähestyin kuntaa ja sanoin hakevani isälleni palveluasumispaikkaa, koska hänelle se kyseisen kunnan asukkaana kuuluu. Tätä ei kunnassa haluttu ymmärtää lainkaan. Tilanne eteni niin, että tein asiassa hakemuksen, joka hylättiin. Sen jälkeen valitin asiasta sosiaalilautakuntaan, joka hylkäsi hakemuksen. Tämän jälkeen tein valituksen hallinto-oikeuteen. Siitä alkoi raskas kahden vuoden oikeustaistelu. Onneksi ei tarvinnut fyysisesti mennä paikalle, asia hoidettiin kirjallisten dokumenttien kautta.

Hallinto-oikeuteen valittamisen jälkeen kunta palkkasi juristin hoitamaan asiaa. Muistan aina tunteen, kun avasin juristin vastineen valitukseeni. Ensimmäiset 15 min minulla oli tunne, että olin tehnyt kaiken väärin isäni kohdalla ja isääni kohtaan. Pahinta oli se, että juristin lausunnossa minua syytettiin oikeuksieni ylittämisestä edunvalvojana. Annettiin ymmärtää, että päätös isäni muuttamisesta lähelleni oli minun ratkaisu ja isäni tahdon vastainen. Seuraavat 15 min luettuani tekstiä kiitin mielessäni kuntaa juristin palkkaamisesta. Juristin lausunto antoi minulle lopulta kaikki aseet kuntaa vastaan – auttoi minua suunnattomasti asian voittamisessa. Mm. isäni kahdelta läheiseltä sisarelta pyydettiin lausunto asiassa. Molemmat vakuuttivat isän tahdon olleen päästä asumaan lähelleni, kun hän ei enää pystyisi asumaan omassa kodissaan.

Tämä ensimmäinen oikeusprosessi vei noin vuoden. Päätös oli selvä: Isäni on kotikuntaasiassa ei ole mitään epäselvää. Hän on muuramelainen. Itseasiassa hallinto-oikeus ei edes ottanut tutkittavaksi kunnan pyyntöä kotikuntaoikeudesta. Päätös oli täysin selvä ja yksimielinen. Olin syvästi helpottunut, isäni on muuramelainen ja hänelle kuuluvat samat oikeudet kuin muille muuramelaisille. Helpotus oli täysin ennenaikainen – piina jatkuisi vielä vuoden.

Kunnan viranhaltijataho ei halunnut hyväksyä päätöstä. Enää ei kiistetty kotikuntaoikeutta. Annettiin ymmärtää ettei Muuramella ole vastuuta isäni hoidosta, vastuu olisi edellisellä kotikunnalla tai omaisilla. Jouduin kysymään kenellä muulla muuramelaisella olisi samanlainen tilanne. Asiaan ei haluttu vastata. Samalla jouduin kysymään, mihin suomalaiseen oikeuskäytäntöön tällainen viranomaistulkinta pohjautuu. Eli mistä löytyy sellainen Suomen kansalainen, jonka kotikunta ei vastaa hänen palveluidensa kustantamisesta. Kukaan ei pystynyt vastaamaan tähän kysymykseen. Kysymys on keskeinen, koska perustuslaki vaatii selkeästi kansalaisten ts. kuntalaisten yhdenvertaista kohtelua. Yhdenvertaisuusvaatimus meni kuuroille korville. Sosiaalilautakunta oli samassa linjassa viranhaltijan kanssa eli isälleni (kunnan asukkaalle) ei myönnetty palveluasumispaikkaa. Asiassa jouduttiin pakkotilanteeseen eli ainoa mahdollisuus oli valittaa päätöksestä hallinto-oikeuteen. Oikeusturvan kannalta tämä oli käsittämätöntä. Isäni oikeusturva riippui siitä, jaksanko minä valittaa asiassa – käydä pitkän ja vaativan prosessin.

Taas mentiin hallinto-oikeuteen. Tällä kertaa kunta ei palkannut juristia. Hallinto-oikeuden päätös oli täysin yksioikoinen ja suorastaan tyly. Kunnalla ei ole mitään oikeutta evätä palveluasumispaikkaa kunnan asukkaalta. Lisäksi kunta velvoitettiin takautuvasti maksamaan palveluasumismaksut, jotka oli maksettu yksityisesti. Kun päätös tuli, kukaan ei millään tavoin myöntänyt virhettään tai pahoitellut. En lähtenyt nostamaan asiasta julkista mekkalaa. Minut oli valittu kunnanvaltuutetuksi valitusprosessien aikana ja ajattelin ilmeisesti kunnan mainetta. Tosin asiantuntijatahot kehottivat kantelemaan eduskunnan oikeusasiamiehelle – en jaksanut – olin hyvin uupunut prosessista.

Luotan ettei tällaista enää nykyään tapahdu kotikunnassan eikä minulle ole tapahtuneesta jäänyt mitään katkeruutta. Samalla kuitenkin on koko ajan muistutettava, että ihmisten oikeudenmukainen ja tasaveroinen kohtelu on kaiken päätöksenteon ja viranomaistoiminnan lähtökohta. Perustuslaki vaatii edellyttää näin toimittavan ja kyseessä on luovuttamaton periaate. Suomalaisessa yhteiskunnassa on valitettavasti vallalla trendi, jossa esim. lakiesityksissä perustuslain merkitystä vähätellään. Siksi on korostettava vaatimusta perusoikeuksien toteutumisesta. Pelkkien vaalisloganien huutelu ei johda mihinkään.

 

Kategoria(t): Arvot, palvelut, Tasa-arvo. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s